Viime viikonlopun olimme äitini kanssa maalla. Minä muka vaan matkaseurana, joka enimmäkseen kirjoittaa gradua...enemmän meni kyllä saunomiseksi ja päivuniksi jne. Niin kai mökillä vähän pitääkin, tosin. Äiti sen sijaan nosti perunoita, mylläsi kukkapenkkejä, mittaili kylpyhuoneen seiniä uusia kaakeleita silmälläpitäen. Ja tuijotteli peltomaisemaa huokaillen, että miksi sieltä pitää ylipäätänsä aina lähteä pois. Se on kyllä ihan hyvä kysymys- meidän mökki /maalaistalo on ihana paikka. Asiassa vaan on yksi mutta. Kun vanhempani muutaman vuoden kuluessa luultavasti vähitellen irroittautuvat työelämästä, ei tarvita kovin suurta meediota ennustamaan, että osoite siirtyy aika pikälti Itä-Suomeen. Se heille toki sallittakoon, MUTTA. Voi olla, että siinä vaiheessa ei ole enää järkeä pitää kahta taloa, joten  Kauniaisten lapsuudenkodin kohtalo on kysenalainen.

Se vaan tuntuu ihan kauhialta ajatukselta, ettei sitä taloa enää olisi paikkana mihin mennä aina säännöllisin väliajoin oleilemaan. Asuin siellä nelivuotiaasta parikymmppiseksi, joten melko paljon muistoja liittyy taloon ja pihaan ja ympäristöön. Oma huonekin on siellä yhä ihan omassa käytössä, niin että tuntee siinäkin mielessä menevänsä vieläkin aina kotiin kun siellä käy. Lähimetsä on omien ja koiran kanssa tehtyjen lenkkien jäljeltä niin tuttu jokaista polkua myöten, ettei liikuntatuntien suunnistuksissa juuri kartanlukutaito päässyt kehittymään. Koko Kauniainen on tällä hetkellä ihan remontissa (rautatieaseman palo sopii myllättyyn keskustakuvaan hyvin tällä hetkellä...), mutta ei sitä varmaan ihan vieraaksi cityksi saada muutettua. Palloiluhallina toimiva pommisuoja on tietysti melkeinpä lapsuuden toinen koti, ja lähiseudun järvenrannat ehdottomasti jokaiseen kesään kuuluvia paikkoja. Einstein kehottaa yhä huoneeni seinällä olemaan huolehtimatta matemaattisista ongelmista, koska hänellä ne ovat paljon suurempia:)

Mutta eipä siinä välttämättä auta. Lapsuudenkavereiden vanhemmista enää parit hassut asuvat entisissä paikoissa, eli monta muistorikasta taloa on jo menetetty systeemille;) Saa nähdä kuinka käy ja kuinka pian, mutta täytyy nyt ainakin vierailla ahkerasti Kausiainessa (kuten pikkusiskoni aina sanoi ennen kuin oppi laittamaan kirjaimet oikeaan järjestykseen) niin kauan kun siellä vielä on tämä tärkeä kiinnekohta jäljellä. Tai ehkä minä rikastun tässä parissa vuodessa ja ostaa päräytän talon sitten, kun pappa pistää myyntiin. Hyvät on näkymät.

Olohuoneen ikkunan alta se metsä alkaa. Joku voi tunnistaa maton jolle kävi kerran kesäjuhlissa pikku accident;)

Tämänkin luo on usein ikävä!

Oman Turunkodin kohdalta huomautettakoon, että se on taas lämmin! Halleluuja. On tämäkin rakas, kaikesta huolimatta.