Olen urheilu-uutisten ympäröimä. Ehkä tuntosarvet ovat tavallistakin hörömmällä, koska suuren filosofian maisterin arvon tavoitteluun liittyvän opinnäytteeni tiimoilta luen parinkymmenenvuoden takaisia urheilu-uutisia ihan työkseni. Ja ne ovat kyllä mielenkiintoisia. Muutamat viime viikot olen työstänyt alalukua Sports Illustratedin (lehden nimi laitetaan gradussa kursiivilla, tekijän oma kommentti) naisurheilijoiden ulkonäkökuvauksista. Sen piti olla yhden alaluvun alaluku, ja nyt kun se on periaatteessa "valmis", sitä on 14 sivua. Aihe vei mukanaan? Olen muutenkin havainnut, että en saa graduuni mahtumaan kaikkia aiheita, mitä oli tarkotus käsitellä. Mutta kai runsaudenpula on parempi asia kun tyhjästä nyhjäys! Nyt pitäisi vaan miettiä, jätänkö jotain heti vaan täysin kirjoittamatta, vaan kirjotanko iloisesti kaiken mitä haluaisinkin ja suoritan karsintaa sitten? Palautuspäivän olen jo 99% varmuudella kumminkin päättänyt siirtää suosiolla syksyyn. Toukokuu on tyyliin huomenna,,,, Nojoo. Muihin aiheisiin. Mutta yhden esimerkin annan teille lehdestäni. Luistelija Katarina Witt näytti 1980-luvun puolessa välissä saavan S.I:n toimittajat aika runollisiksi moneen otteeseen:

And who could be but swept away by the wondrous Witt, a sight more enchanting than tany Elbe-river castle? An etheral dancer who rises above the earthly ice, doesn't need it, never touches the stuff. Katarina the Great. Kate the Skate. O Katarina don't be late, for you remind the heartbeat of someone. But whom? Lissome? Bacall? Elegant. Deneuve? Yet fresh. Brinkley? And that smile. Dazzling. Disarming. Debilitating. Di?  (20.1.1986) Jutun lopussa kyllä todetaan, että she isn't just a triple-take face and a drop-dead body, she can skate. Wohoo. Hyvä havainto toimittajalta siihen nähden, että luistelutaito oli siihen mennessä riittänyt jo kumminkin esim olympiakultaan ja kahteen maailmanmestaruuteen.

Eilisessä Helsingin Sanomissa kirjoitettiin jääkiekkoilijoiden lisääntyneistä loukkaantumisista, ja niiden yhä useammin aiheuttamista uran pakoteuista lopettamisista. Ja siitä miten vaikeaa se on, luopuminen kesken kaiken, kun olisi vielä nuori (asia suhteellinen) ja motivoitunut. Ja suurimmat ongelmat, päivärutiinista luopuminen, tyhjyyden tunne, tutun fyysisen päivittäisen rasituksen puute. No shit. Ja erityisesti mieltä lämmitti tietysti pelaajayhdistyksen pomon kommentti siitä, että riitely vakuutusyhtiöiden kanssa on koko ajan lisääntynyt, koska laki on tulkinnallinen ja yhtiöt ovat lähteneet hakemaan sen rajoja parin viime vuoden aikana. No shit. Ihan kun se pakotettu lopettaminen ei olisi tarpeeksi v*ttumaista, sitten pitää ruveta vielä riitelemään korvauksista. GRRRR, pulssi nousee vieläkin! Jutussa todettiin myös, että pelaajat eivät viitsi kertoa pienistä vammoista, koska pelkäävät sivuunjoutumista. Siitähän on tietysti vaan hyviä seurauksia,,,, Tänään oli juttu uimareiden olkapäävammoista, miten niitä on jossain vaiheessa uraa melkein 80%:lla kovaa harjoittelevista uimareista. Yksi oli treenileirillä Espanjanssa tehnyt pari viikkoa pelkkiä potkuja ja toinen joutui hammasta purren jättämään kisat väliin, koska ei pystynyt nostamaan kättään ylös. Uusi australialainen ME-mies oli guru tehtyään ennätyksen neljän olkapääleikkauksen jälkeen. Great.

Loukkaantumiset on perseestä. Mutta kyllä vähän pitää pohtia sitäkin, onko nykyurheilussa jotain mätää kun sitä tehdään niin paljon oman terveyden kustannuksella? Ammattilaisuus tuo tietysti ihan omat paineensa jatkaa aina vaan vioista huolimatta. Mutta kun tämä omakin lopettaminen näyttää olevan niin pirun vaikeaa, vaikka sen pitäisi kaiken järjen mukaan olla ainoa oikea valinta. Vielä haluaisi saavuttaa ehkä jotain, kehittyä, nauttia pelistä koska se on vaan niin hauskaa (yleensä). Ja kai nämä syyt ovat enemmän itsestä kiinni kuin vallitsevasta saavutuskeskeisestä kulttuurista kumminkin? Vai ovatko?

Ja sitten vielä- Marjo Matikainen ja mystinen EPO-pullo vuonna x. Damn! Jo meiltä vietiin Harri Kirvesniemi, joka nyt viimeisenä olisi sotkeentunut johonkin veridopingiin.Ei nyt Marjoakin.Muistan vielä kun mummilla hiihtolomalla 1989 katoin Marjoa telkkarista ja ilmotin että haluan itekin alkaa hiihtämään kilpaa. Ja aloin. Ja Marjo oli kunkku. Ja nyt sanoo 1980-luvun päävalmentaja ettei hänellä ole "pienintäkään mielikuvitusta" eikä "mitään hajua" mistä juontavat väitteet Marjon pöydällä nähdystä pahasta pullosta. Kuulostaa jotenkin tutulta? Kukaan ei mitään tiedä ja hiihtoliitto KOROSTAA, ettei sillä ole asian kanssa mitään tekemistä. No, ei Matikaisen douppausta varmasti voida todistaa sen todemmaksi tai epätodemmaksi, mutta kyllähän koko hiihto on sen verran uskottavuutensa menettänyt, että eipä tuota ole täysin mahdoton uskoa. Mutta en silti aio uskoa, koska Marjo oli mun inspiraatio;)

Ja sitten vielä koko Pekingin olympiasotku ja sabotoidut soihtuviestit, joissa soihtu kulkee maksimissaan bussissa ja viedään välillä tunniksi johonkin latoon ja kiinalaiset lähitaisteluun erikoistuneet mekaanisen oloiset poliisit juoksee vierellä ja käskyttää sitä kantavia urheilijoita tylysti. Hienoa, kannattaa ihan jatkaa vaan. Urheilumaailma todella rulettaa tällä hetkellä.

No, lopuksi jotain positiivista. Blues voitti Kärpät, Blues mestariksi joo jee! tosin en ymmärrä miten ne jaksavat pelata parissa viikossa 10 ottelua joista 7 menee jatkoajalle,,,(noin karkeasti arvioiden). Ja eilen koin itse positiivisen elämyksen, kun pystyin osallistumaan ihan kovaan jumppaan ilman että polvi olisi sen enmpää alkanut kettuamaan. Ja ihana ystäväni Tallberg antoi mulle vapaalipun peliinsä, jonka jälkeen pienet käsipallotytöt piirittivät hänet nimmareita pyytäen. Tähtikultti on laskeutumassa Suomen käsipallokentille!

Ja lopuksi, lupaan! Olin eilen tosiaan jumppamassa yhdellä helsinkiläisellä salilla, jossa aina silloin tällöin käyn. Siellä käy hämmentävä nuori blondattu ja solariumioitu nainen. Kerran näin kun se valmistatutu pukuhuoneessa salille menoon peilin edessä varmaan 10 minuuttia, meikkasi ja pyöri ympyrää ja kohenteli vaatteita jne. Mulla ja parilla paikallaolleella koristeinitytöllä oli naurussa pitelemistä.Sitten se kai yleensä siellä salilla polkee kyllä stepperiä ihan kovaa, mutta ei se meikki kärsi yhtään. Sitä en tajua. Eilen kuulin kun se sanoi siitä lähtiessään jollekin miehelle menevänsä vähän edeltä pukuhuoneeseen. Hahahha. Kun ite lähdin, se oli käynyt suihkussa (meikkejä ei ollu tarvinnu pestä pois) ja seisoi peilin edessä alusvaatteissaan pyörien ympyrää. Se mies yllättäen odotti jo aulassa. Itelle on vaan niin kovin vaikea samaistua niin täysin ulkonäköorienoituneen ihmisen maailmankuvaan. En ikinä edes kehtaisi salilla toimia noin, mutta ehkä mä en vaan tajua. Eikä mulla tietty ole silikoneja eikä bahamarusketusta.

Sellasta. Sori vaan.