Kun en ole aiemmin viettänyt kesää Turussa, en ole kunnolla kyennyt hyödyntämään taloni takana sijaitsevaa Puolalan puistoa. Se on mukava, suht iso, rinteessä oleva nurmikkopuisto, jota reunustavat toisella laidalla vanhat hienot kiviset talot, jotka luovat melkein ulkomaillaolotunnelman. Näin ovat useammatkin Turkuvierailijat joskus todenneet. Tänä kesänä aion hyödyntää puistoa niin paljon kun suinkin kykenen, ja olenkin jo aloittanut sinne extempore-auringonottoretket; ei muuta kun hetken mielijohteesta kurkistus taivaalle-onko pilviä?, viltti kainaloon, ovesta ulos, yhdet raput ylös ja nurmelle pötköttämään. Aika luksusta:) Jos vaikka pääsisi eroon tästä kalkkilaivan kapteeniudesta vähitellen! Tosin aurinkorasva pitää hankkia ensitilassa, jotta uskaltaa pidempäänkin siellä kölliä. Koska sehän on varsin tarpeellista, kun toinen vaihtoehto olisi gradun kirjoitus,,,,Tosiaan, se projetki on siis edelleen kesken mutta ei siitä tällä erää enempää;)

Mutta, puiston läheisyys antaa myös tarkkailuaseman sen tapahtumiin. Ensimmäinen havainto, jonka olen kesäturkulaisena tehnyt, on että turkulaiset kuseskelevat puskiin ja talojen pihoille aika paljon. Ei liene täysin tämän kaupungin asukkaisiin rajoittuva ilmiö, mutta ei se kyllä siistiä ole kun vilkaisee ikkunasta ja siinä alla joku lorottaa etupihalle. Eilen jouduin vähän jo rähisemään yhdelle teinipojalle. Ja sitten toisekseen, kyllä ketuttaa kun ihmiset jättävät roskakasoja jälkeensä. Tänäänkin oli pari eilisillan leiripaikkaa tuolla helposti havaittavissa; kauheat kasat kaljapahveja ja muuta roinaa. Ei se niiiiiin vaikeeta ois kerätä ne ees pussiin jos ei muuhun pysty! Perkule!!! 

Lisäksi näen hyvin tässä koneella työpöydän ääressä istuessani puistoon menijät ja sieltä tulijat. Tietysti silloin harvoin vaan, kun huomio on hetkeksi kiinnittynyt ruudun sijasta ulkomaailmaan! Ja tänään en olisi millään malttanut lähteä pois sieltä, kun mun taakse horjahteli selkeästi jostain vähän pidemmäksi venyneestä illanvietosta tulossaoleva pariskunta, jotka puhuvat kyllä niin syvällisiä, että! Tai jännittäväksihän sen teki, etteivät ne olleet pari, vaan se toinen oli jonkun muun pari. Mutta pientä sähköä oli ilmeisen ilmassa ja yhteisymmärrys valtavaa. No, jouduin sitten aurinkorasvan puutostilani johdosta jättämään seuraamatta tilanteen loppuhuipennukset, mutta kauheen viihdyttävää oli. Melkein yhtä jännää ku aamun Salkkariuusinnat:) Eli en voi enää motkottaa äidilleni, niinkuin joskus olen tehnyt hänen referoidessaan "sattumalta kuulemiaan" muiden kiintoisia keskusteluja. Taipumus on periytynyt.

Puisto(sala)poliisi kuittaa.