Turussa on tänään ihanan kuulaanoloinen sunnuntaiaamupäivä. Justiinsa sellainen, jolloin saisi päivän (krapulattoman ja väsymyksettömän sellaisen, mikä on aina tässä vaiheessa aika kivaa:) hyvin käyntiin kiskomalla lenkkarit jalkaan ja painaltamalla lenkillä jonkun aikaa. Huoh,,,, Polven takia en ole koko kesänä päässyt lenkille ja juoksevien ihmisten katselu kaduilla on tehnyt minut useaan kertaan kaihoisaksi. Tässä taas yksi asia, jonka tärkeyden huomaa vasta kun se on poissa. Kun asiaa ajattelen, olen oikeastaan juossut koko elämäni aika säännöllisesti. Jossain vaiheissa kilpaa, tai lukemattomia lenkkejä osana muuta treeniä, mutta paljon myös ihan vaan omaksi iloksi. Kun polvea viimeksi operoinut lääkäri totesi minulle vuosi sitten, ettei juoksu oikein ole minulle sopiva laji, olisin voinut turpaan vetää;)

No, nyt sitten odottelen seuaavaa tähystysleikkausta, ja olen ollut aika varovainen tekemään mitään kovin polvirankkaa, etten aiheuttaisi enempää tuhoja. Heti kun sain viimeviikkoisella lääkärinkäynnillä luvan tehdä kivun rajoissa kaikkea mihin pystyn, säntäsin vielä samana iltana pururadalle. Se meni ihan hyvin. Parin päivän päästä olin uusien juoksutrikoiden onnellinen omistaja, vaikka alesta löytyikin vain neonkeltaisilla vauhtiraidoilla varustetut...No, näkyvätpähän pimeässä. Sitäpaitti muistan pienenä Esbo IF:n edustajana omistaneeni pyöräilyshortsit, joissa oli samanlaiset neonraidat reisissä. Pure nostalgy,,,

No, juoksutettuani uusia trikoita pari kertaa tuttua Karikon lenkkiä ympäri polvi alkoi tietysti ilmoitella itsestään ja nyt se taas lonksuu ja lukittelee menemään. Joten ei tässä auta. Juoksu ei nyt vaan ole mun laji  - ennen sitä tähystystä. Sen jälkeen vedän kyllä vielä joskus ainakin puolimaratonin. Päätös!