Pappani kuoli viikko sitten. Hän oli 60-vuotiaasta saakka varma, että lähtö tulee hetkenä minä hyvänsä, koska kaikki sisarukset - neljä veljeä ja sisko kuolivat aikanaan kaikki ennen 65 ikävuotta. Papalla vuosia ehti kuitenkin kertyä mittariin 94, melko kunnioitettava määrä. Sellaiseen määrään vuosia mahtuu jo sen verran valtava määrä myös Suomen historiaa, että todellakin tuntuu, että papan mukana on poissa iso pala jotain korvaamatonta. Niinhän se tietysti aina on, kun jostakin joutuu lopullisesti luopumaan. Tuntuu kuitenkin ihan hurjalta, että isoisäni on elänyt nuoruutensa Karjalassa, kokenut evakkoretket ja sodat ja elänyt kaikkien niidenkin jälkeen vielä reilut 50 vuotta. Saldona 7 lasta ja niin paljon lapsenlapsia, etten nyt edes meinaa laskea tarkkaa määrää.

Äiti totesi, että jäätyään eläkkelle kuusikymppisenä, pappa ehti olla eläkkeellä lähes yhtä kauan kuin työelämässä. Ja melko iättömän reippaana ihan näihin viimeisiin vuosiin asti, vaikka hampaat ja kuulo jossain vaiheessa katosivatkin. Ja periaatteen ja tarkan markan miehenä: Lipponen oli syyllinen papan näkökulmasta moneen asiaan:) Ja jos menimme joskus taksilla häntä mummon kanssa katsomaan tässä lähivuosina muutaman sairaalavisiitin aikana, ensimmäinen kommentti oli yleensä, että eikös se nyt sitten tullut maksamaan aika paljon se taksi.  Jypin pelit jaksoivat kiinnostaa hamaan loppuun vanhaa kaupungin urheilukenttien huoltomiestä, olisi suonut papan näkevän jos Jyppi kultaa tänä vuonna vielä vaikka vie.

Mutta ei niin nyt käynyt. Pappa lähti kuitenkin lohdullisella tavalla, uinuen vähitellen kauemmas ja kauemmas kotona omassa sängyssä ja lopulta kokonaan pois. Ei voi ainakaan epäillä, että jotain olisi vielä jäänyt kesken elämässä, kyllä se niin loppuun asti taisi tulla katsottua. Mutta suru ei silti tietysti mihinkään katoa ja huolestuttaa vähän, miten mummo selviytyy tästä eteen päin itsekseen taipaleesta, jota on melkein 70 vuotta saman ihmisen kanssa taittanut. Mutta onhan meitä seuraavia sukupolvia tosiaan jäljellä se epämääräisen suuri määrä. Täytyy koittaa jotenkin edes paikkailla sitä aukkoa, jonka urhea pappamme jälkeensä jätti.